Mennäänpä ajassa taaksepäin noin viiden ja puolen vuoden päähän helmikuun kolmanteentoista 2001. Työkaverini Nokialla oli kertonut minulle, että tiistaisin Kruunuhaassa saksalaisessa ravintola Zinnkellerissä kokoontuu sekalainen porukka saksaa puhuvia ihmisiä, lähinnä Helsingin yliopiston opiskelijoita ja Nokian työntekijöitä. Minä ajelin paikalle makeassa vuoden 79 Ford Fiestassani noin 45 minuuttia myöhässä. Ravintolaan astuttuani huomasin heti nurkkapöydässä istuvan pitkän blondin ja ajattelin, että tämän täytyy olla se saksaa puhuvien ryhmä!

Helmikuun 13. päivänä päätin viettää illan verestämällä saksan kieltäni, jota en ollut pahemmin päässyt käyttämään sen jälkeen kun olin palannut Suomeen opiskelijavaihdosta Kielistä. Istuin nurkkapöydässä Zinnkellerissä juttelemassa muiden saksaa taitavien kanssa, kun näin pitkän komean miehen astuvan sisään ravintolaan. Hän seisahtui hetkeksi katselemaan ympärilleen ja ensimmäinen ajatukseni oli: "Tule tähän pöytään!" Ja niinpä vain kävi että toiveeni toteutui.

Ilta alkoi lähestyä loppuaan ja kysyin häneltä: "Hei, missä päin Helsinkiä asut, voisin heittää sinut kotiin." Oli helmikuu ja siksi aika selvä juttu, että kotimatka lämpimässä autossa voittaa mennen tullen bussin odottelun pakkasessa. Hän kertoi asuvansa Munkkivuoressa, johon minä vastasin: "No sehän on ihan kotimatkani varrella, asun nimittäin Ruoholahdessa." Hänen kommenttinsa oli: "no, jos se kerran mielestäsi on matkan varrella... sopii hyvin." (katso kartta)

Ilta sujui mukavasti ja illan lopussa hän kysyi voisiko hän heittää minut kotiin. Kävi ilmi että hän asui Ruoholahdessa, kun taas minä asuin Munkkivuoressa (katso kartta). Hänen mukaansa asuin kuitenkin matkan varrella, enkä tuntenut tarvetta korjata tätä...

Niinpä sain suostuteltua hänet tulemaan mukaani. Hän taisi kuitenkin vakuuttua lopullisesti kun automaskotti Ben tervehti häntä autossa. Jos näet Benin häissä niin purista häntä kyljistä, Ben tykkää siitä!

"Kyyti kotiin saksalaisen Nokia-insinöörin matkassa, hänellä on varmasti hieno auto!" minä ajattelin. Kun lähestyimme herneenvihreää pientä ja vanhaa Ford Fiestaa, toivoin mielessäni että kävelisimme sen ohi. Kun astuin sisään ja näin Ben-possun ikkunalla, ymmärsin että kyseessä olikin aika persoonallinen tyyppi joka ei tarvinnut hienoa autoa itsetuntoaan pönkittämään. Vihreää Fiestaa ei enää ole, mutta Ben tervehtii meitä edelleen joka päivä olohuoneen kirjahyllystä.